Elettiin 1800-luvun alkupuolta. Niccolo Paganini - yksi maailmanhistorian häikäisevimmistä viulusolisteista oli valmistautumassa loppuunmyytyyn konserttiinsa, ja säntäili ympäri oopperatalon lämpiötä mielipuolen lailla.

“Niccolo, sun vuoros on viiden minuutin päästä”, hihkaisi näyttämömestari, jolloin Paganini pinkaisi pukuhuoneeseen, nappasi kouraansa viulun, marssi näyttämölle ja soitti elämänsä konsertin.

Aplodeista ei ollut tulla loppua. Yleisön seisoi, mylvi bravoota ja paukutti käsiään yhteen, ja Paganini kumarteli yhä uudelleen ja uudelleen. Kun hän viimein pääsi palaamaan bäkkärille, näyttämömestari ei meinannut pysyä housuissaan. Hän oli niin innokas kuulemaan mistä konserttia edeltänyt vimma oli johtunut.

Asia oli vaivannut häntä koko konsertin ajan.

“Ihmettelen vain, kun yleensä oot kuin viilipytty, että mikäs ihme nyt on.”

Viulisti vastasi: “No juuri kun olin menossa esiintyyn, en löytänyt viuluani mistään. Jouduin lainaamaan joltain tämmöstä onnetonta rimpulaa.”

“Toisaalta, ei siinä mitään - hyvä että kävi näin. Opin nimittäin tänään yhden tärkeen jutun - ehkä urani tärkeimmän. Nimittäin sen, ettei musiikki ole viulussa, se on minussa.”

Jos oot ikinä sitkuillut (sitku saadaan kuntoon se, tää ja toi, sitku tulee keskiviikko, tammikuu tai juustokuorma, sitku sitku sitku), voisko ens kerralla ottaa tästä oppia, Friend?   

(Oli tarina tosi tai ei.)

//Eveliina