Yksi aamu tuossa kesäkuun loppupuolella heräsin, nousin ylös ja huomasin, että jalkaan sattuu. 

Jännä tunne, kun mitään erikoista et ole sillä tehnyt. Siinä ei ole turvotusta, ei mustelmaa, ei mitään. Pelkkä kipu, joka tuntuu kävellessä ja alkaa nukkuessa.

Ja äityy särkemään jos kävelee liikaa. Kuten vaikka kilometrin.

Ensireaktio: kyllä se ohi menee.

Paitsi ettei mene, ja aikaa myöten alkaa häiritä elämää, kun oikein mitään ei voi tehdä. Lenkille nyt ei ainakaan uskalla. Eikä lopulta huvita kävellä edes kauppaan ja takaisin. 

Tilasin sitten lääkärin. Tai niin kuvittelin tehneeni.

Laittoivat #€&%| mut fysioterapeutille, joka sanoi arvaa mitä.

Laiska on lihas. Pakaralihas siis. Polvikin kääntyy. Pitäisi jumpata, joka päivä ainakin vähän. Ja pari kertaa viikossa enemmänkin. Ja sitä jalkaterää vielä erikseen.

Kuulostaa työltä se. Isot lihakset, pienet lihakset, nivelet ja nikamat, jalkaterät varvas-, jalkapöytä-, vaaja-, kuutio-, vene-, tela- ja kantaluineen. 

Ei voi lintsata. Eikä ulkoistaa. Itse joutuu tekemään.

Siis jos haluaa pitää jalkansa toimivina edelleen.

Jos haluaa niin. Minä siis joka osa-aikaisesti kärrään pyörätuolia kuskeineen paikasta toiseen ja on vähän ensikäden tietoa mitä se on kun ne ei enää toimi (entisellä kilpavoimistelijalla), mikä vetää välillä aika hiljaiseksi.

Tultuani lääkäri… eikun fyssarilta ostin itselleni lohdutukseksi kaktuksen (kuvassa).

En tiedä oisko suklaa toiminut paremmin, mutta tällä on nyt double-duty muistutella mua siitä, että jumppaa jumppaa enämpi jumppaa. 

Olispa vaan ollut lääkäri ja sen joku taikapilleri joka johtaa tuloksiin. Mutta nyt kun ei ole, joutuu taas priorisoimaan.

Että joko teet tai sitten itket ja teet.

Miksi en voi lakata ajattelemasta, että tämä sama dilemma liittyy (sisältö/some)markkinointiin. Sanoppa sinä Friend se? 

Facebook-ryhmässä kehitellään ideoita someen.

Mukavaa viikonloppua sano.

//Eveliina